Esterata itsensä toteuttamisen edessä?

"Nyt mä poistan Facebookin ja Instagramin". "Nyt mä lopetan koko internetin käytön". "Ehkä mä keksin some-säännöt itselleni". Viimeisen vuoden aikana on tullut uhottua itselleen monta kertaa. Mutta tässä mä edelleen olen, ilman mitään sääntöjä tai lakkoja. Tsekkailen puhelintani tämän tästä tai ainakin, kun olo tuntuu tylsältä. Skrollaan Facebookin läpi kolmatta kertaa tunnin sisällä. Töiden jälkeen kaadun sohvalle ja ylimääräinen tunti on yhtäkkiä kadonnut puhelimen näyttöä tuijotellen, vaikka tänään oli tarkoitus joogata. Vapaapäivästä koko aamupäivä menee eri blogeja selaten ja lueskellen muiden ihmisten elämistä, vaikka olisin voinut lukea uutta omasta alasta kertovaa kirjaa ja oikeasti elää omaa elämääni.

Turhautumista. Kiukkua itseään kohtaan. Perseelle potkimista. Ja enemmän turhautumista.



Viime aikoina on tullu mietittyä ihan valtavasti onnellisuutta, balanssin löytämistä, itsensä toteuttamista ja tulevaisuuden suunnitelmia. Sopivasti Elisa kirjoitti blogissaan, että sydän tekee mitä sydän haluaa ja linkkasi The DO lectures -videon. En kokenut mitään valaisevaa inspiroitumista (ehkä en samaistunut puhujaan?), mutta naisen tarina oli hauska ja mielenkiintoinen ja hän mainitsi muutaman mieleenpainuvan seikan. Ajatus, joka erityisesti jäi pyörimään mieleeni oli: Miltä maailma näyttäisi, miltä me kaikki näyttäisimme, jos me ihan kaikki tehtäisiin asioita, joista oikeasti tykätään? Mitä jos jokainen lapsen omaisesti innostuisi tekemään ja toteuttamaan itseään?

Kun puhuja heitti tämän kysymyksen ilmoille, en voinut olla ajattelematta kuinka erilaiselta jopa naista kuunteleva yleisö näyttäisi. Nyt kaikki istuivat hiljaa, jäykkinä ja harmaina kuuntelemassa. Mutta jos kaikki vapautuisivat, rentoutuisivat ja olisivat sitä mitä oikeasti haluavat, koko yleisö näyttäisi aivan erilaiselta. Varmasti suurin osa olisi pukeutunut, laittanut hiuksensa ja käyttäytynyt täysin eri tavalla. Joku olisi nauranut, joku itkenyt, joka tanssinut, joka hyppinyt ja kommentoinut, joku ehkä istunut rauhallisesti paikallaan.

Tämä on myös jotain, jota olen miettinyt paljon viime aikoina ja aktiivisesti olen yrittänyt päästä omista rajoistani eroon. Miksi tuhlata elämäänsä olemalla ja tekemällä asioita ympäröivien normien ja sääntöjen säätelemänä, kun voisi oikeasti olla vapaa ja tehdä juuri niitä juttuja, joita itse haluaa?

Miksi siis kirjoitin alussa somen käytön lopettamisesta ja some-säännöistä? Koska olen huomannut minun sekä monien muiden tuhlaavan aikaa tekemällä yhtään mitään. Monesti ideoin tekeväni muita juttuja, luovia asioita, mutta jossain vaiheessa huomaankin käyttäneeni monta tuntia tuntemattomien ihmisten kuvien katseluun. Ehkä on ihmisiä, jotka ovat intohimoisia somesta tai telkkarista, mutta uskallan väittää monen haluavan käyttää aikansa muullakin tavalla. En tiedä miksi meille joillekin some on niin koukuttava ja joillekin taas ei. Ehkä emme koe löytävän inspiraatiota omasta elämästä ja netti on niin lähellä ja instagramiin uppoutuminen niin helppoa? Mutta kuten joku tutkimus vasta vähän aikaa sitten väitti, lopulta some kuitenkin tekee meidät onnettomammiksi. Vaikka yritämmekin hakea sieltä inspiraatiota, ehkä se liian suurina annoksina kuitenkin tappaa ne vähäisetkin inspiraation rippeet?

Itse en löydä enää muuta keinoa, kuin rajoittaa somen käyttöä ja löytää se kultainen keskitie. Palava halu toteuttaa ja kehittää itseään on niin suuri, että esteiden (vai tekosyiden?) yli on hypättävä!

Mutten tiedä mitä

Katselen vanhoja valokuvia. Mulla on niitä paljon. Vuodesta 2006 olen ottanut tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Oudointa (ja tavallaan hauskointa) on se, että suurin osa kuvista on omasta itsestäni otettuja. Kirjoitin menneinä vuosina tyyliblogia.

Nyt kun mietin sosiaalistamediaa, selfie-kulttuuria ja blogimaailmaa tuntuu se kaikki tosi pinnalliselta ja itsekkäältä. Mutta jollain tavalla ymmärrän ilmiötä, sillä tulen sieltä itsekin. Kai sitä nuorena naisena/tyttönä tarvitsee jotain mihin laitat koko sydämesi. Jotain joka on "sinä". Joku oma juttu, jonka kautta voit etsiä itseäsi. Ja samalla tämä jokin toimii peilinä. Se heijastaa kaiken kokemasi, sanomasi, tuntemasi takaisin. Ja ehkä parhaimmassa tapauksessa heijastuksen nähdessä voit oppia jotain uutta ja kasvaa.

Kiemurtelen jossain kovalevyn syövereissä. Klikkailen kansiosta kansioon ja aukaisen uusia tiedostoja. Kaiken keskeltä löydän vanhoja biisejä, joita kuuntelin pari vuotta sitten. Painan 'play'.
Jatkan valokuvakansioiden läpikäymistä ja hyräilen vanhojen tuttujen lempi biisien tahtiin.

Muistoja. Tunteita. Fyysistä. Henkistä. Kaikki palaa mieleen.

Itkettää.

Itkettää vielä enemmän. Tunnemuistot vyöryvät päälleni.

Olen hämmentynyt. Tavallaan kaipaan niitä aikoja, vaikka toisaalta en haluaisi palata sinne mistään hinnasta.

Osissa kuvista olen niin nuori ja epävarma. Asuin vielä vanhempieni luona. Elämä oli tavallaan todella turvallista ja toisaalta myös kutkuttavan jännittävää. Uskalsin tehdä, mennä ja koheltaa, sillä kotona odotti aina turvaverkko.

Jossain kuvissa alan olla vanhempi ja muutin uuteen kaupunkiin omaan asuntoon. Muistan kuinka vapauttavaa oli asua yksin. Sain mennä ja tulla miten halusin. En ollut tilivelvollinen menoistani kenellekään. Olin vapaa kuin taivaan lintu. Ja jotenkin sen kaiken uuden keskellä löysin tasapainon.
Mutta silti jossain sisimmässäni myllersi jotain epämiellyttävää, synkkää, lamaannuttavaa.

Vaikka päällimmäinen tunne on onnellisuus, joka huokuu muistoista, muistan silti olleeni osittain surullinen. Jo silloin.

Tuntuu, että elämääni on aina varjostanut melankolisuus. Kaipuu.

Olen aina kaivannut, mutten tiedä mitä.

Punaista lankaa mä metsästän

Aloitin bloggaamisen ekan kerran seitsemän vuotta sitten. Kirjoittelin monta vuotta aika motivoituneesti ja samalla kaavalla. Mulla oli idea, mulla oli päämäärä. Mulla oli se kuuluisa punainen lanka.

Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että se punainen lanka alkoi vähän lipsua, mutta se pysyi silti kädessä. Mä taistelin ja puristin lankaa yhä kovempaan. En suostunut päästämään irti. Kunnes jonain päivänä, en enää edes kirkkaasti muista milloin, mun ote kuitenkin irtosi. Lanka katosi. Se tuntui katoavan mun koko elämästä. Ja sen jälkeen elämä ja nämä ajatukset mun pienen pään sisällä ovat olleet aika sekaisin. Olen ollut hukassa, etsimässä taas sitä lankaa.

Tuntuu, että oon muuttunut viimeisien vuosien aikana niin paljon, etten oikeen edes tiedä millaista lankaa etsin. Mitäs jos mun lanka onkin vihreä? Tai sininen? Tai mitäs jos ei edes ole mitään hemmetin lankaa?! Kaikki pitää kyseenalaistaa, tiedättehän.

Välillä mietiskelen, miten jotkut ihmiset kulkevat koko elämänsä tosi tyynesti ja rauhallisesti, silleen aivan älyttömän tasaisesti. Musta tuntuu, että niillä ihmisillä ei ole lankaa. Niillä on köysi. Aivan hemmetin paksu köysi, josta ne pitää kiinni eikä niiden koskaan tarvitse huolehtia, että ote irtoaisi. Tai jos ote lipsuu ihan hetkeksi, köysi on niin paksu, ettei sitä voi millään pudottaa tai täysin kadottaa.

Ja sitten on meitä, joilla on se hemmetin ohut, pienen pieni punainen lanka. Se lipsuu koko ajan sormien välistä. Lipsuu, vaikka kuinka puristaisi kynsin ja hampain. Se on niin ohut, että se väistämättä lipeää jostain kynsien välistä. Luiskahtaa salakavalasti ja sitten sitä on ihan kauhean vaikea löytää taas uudestaan. Ja kun sen ehkä taas löytää, on valtavan vaivan ja tuskan hien takana pitää siitä kiinni.

Ja tästä mä aion kirjoittaa (tällä kertaa). Aion kirjoittaa sen ohuen langan etsinnästä. Aion jakaa mun ajatuksia, oivalluksia, ihmetyksiä. Musta on tuntunut jo pidemmän aikaa, että nämä ajatukset on päästettävä ulos. Mun on pakko jakaa näitä johonkin ja jollekin (lähipiirini alkaa muuten seota). Olen niin paljon yksin oman pääni seurana, joten haluan purkaa ja jakaa mieltäni painavia ja toisinaan keventäviä mietteitä. Ja niitähän nimittäin löytyy - paljon.

Apunani minulla on uskollinen polkupyöräni, joka luultavasti taas kohta varastetaan, mutta jonka kanssa kirmailen kanaalien yli ja jahtaan kadonnutta lankaa. Tosin mulla on kyllä vahvasti sellainen olo, että lanka on löytymässä. Mulla on aika hyvä fiilis tästä jahdista. :)