Mutten tiedä mitä

Katselen vanhoja valokuvia. Mulla on niitä paljon. Vuodesta 2006 olen ottanut tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Oudointa (ja tavallaan hauskointa) on se, että suurin osa kuvista on omasta itsestäni otettuja. Kirjoitin menneinä vuosina tyyliblogia.

Nyt kun mietin sosiaalistamediaa, selfie-kulttuuria ja blogimaailmaa tuntuu se kaikki tosi pinnalliselta ja itsekkäältä. Mutta jollain tavalla ymmärrän ilmiötä, sillä tulen sieltä itsekin. Kai sitä nuorena naisena/tyttönä tarvitsee jotain mihin laitat koko sydämesi. Jotain joka on "sinä". Joku oma juttu, jonka kautta voit etsiä itseäsi. Ja samalla tämä jokin toimii peilinä. Se heijastaa kaiken kokemasi, sanomasi, tuntemasi takaisin. Ja ehkä parhaimmassa tapauksessa heijastuksen nähdessä voit oppia jotain uutta ja kasvaa.

Kiemurtelen jossain kovalevyn syövereissä. Klikkailen kansiosta kansioon ja aukaisen uusia tiedostoja. Kaiken keskeltä löydän vanhoja biisejä, joita kuuntelin pari vuotta sitten. Painan 'play'.
Jatkan valokuvakansioiden läpikäymistä ja hyräilen vanhojen tuttujen lempi biisien tahtiin.

Muistoja. Tunteita. Fyysistä. Henkistä. Kaikki palaa mieleen.

Itkettää.

Itkettää vielä enemmän. Tunnemuistot vyöryvät päälleni.

Olen hämmentynyt. Tavallaan kaipaan niitä aikoja, vaikka toisaalta en haluaisi palata sinne mistään hinnasta.

Osissa kuvista olen niin nuori ja epävarma. Asuin vielä vanhempieni luona. Elämä oli tavallaan todella turvallista ja toisaalta myös kutkuttavan jännittävää. Uskalsin tehdä, mennä ja koheltaa, sillä kotona odotti aina turvaverkko.

Jossain kuvissa alan olla vanhempi ja muutin uuteen kaupunkiin omaan asuntoon. Muistan kuinka vapauttavaa oli asua yksin. Sain mennä ja tulla miten halusin. En ollut tilivelvollinen menoistani kenellekään. Olin vapaa kuin taivaan lintu. Ja jotenkin sen kaiken uuden keskellä löysin tasapainon.
Mutta silti jossain sisimmässäni myllersi jotain epämiellyttävää, synkkää, lamaannuttavaa.

Vaikka päällimmäinen tunne on onnellisuus, joka huokuu muistoista, muistan silti olleeni osittain surullinen. Jo silloin.

Tuntuu, että elämääni on aina varjostanut melankolisuus. Kaipuu.

Olen aina kaivannut, mutten tiedä mitä.

Punaista lankaa mä metsästän

Aloitin bloggaamisen ekan kerran seitsemän vuotta sitten. Kirjoittelin monta vuotta aika motivoituneesti ja samalla kaavalla. Mulla oli idea, mulla oli päämäärä. Mulla oli se kuuluisa punainen lanka.

Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että se punainen lanka alkoi vähän lipsua, mutta se pysyi silti kädessä. Mä taistelin ja puristin lankaa yhä kovempaan. En suostunut päästämään irti. Kunnes jonain päivänä, en enää edes kirkkaasti muista milloin, mun ote kuitenkin irtosi. Lanka katosi. Se tuntui katoavan mun koko elämästä. Ja sen jälkeen elämä ja nämä ajatukset mun pienen pään sisällä ovat olleet aika sekaisin. Olen ollut hukassa, etsimässä taas sitä lankaa.

Tuntuu, että oon muuttunut viimeisien vuosien aikana niin paljon, etten oikeen edes tiedä millaista lankaa etsin. Mitäs jos mun lanka onkin vihreä? Tai sininen? Tai mitäs jos ei edes ole mitään hemmetin lankaa?! Kaikki pitää kyseenalaistaa, tiedättehän.

Välillä mietiskelen, miten jotkut ihmiset kulkevat koko elämänsä tosi tyynesti ja rauhallisesti, silleen aivan älyttömän tasaisesti. Musta tuntuu, että niillä ihmisillä ei ole lankaa. Niillä on köysi. Aivan hemmetin paksu köysi, josta ne pitää kiinni eikä niiden koskaan tarvitse huolehtia, että ote irtoaisi. Tai jos ote lipsuu ihan hetkeksi, köysi on niin paksu, ettei sitä voi millään pudottaa tai täysin kadottaa.

Ja sitten on meitä, joilla on se hemmetin ohut, pienen pieni punainen lanka. Se lipsuu koko ajan sormien välistä. Lipsuu, vaikka kuinka puristaisi kynsin ja hampain. Se on niin ohut, että se väistämättä lipeää jostain kynsien välistä. Luiskahtaa salakavalasti ja sitten sitä on ihan kauhean vaikea löytää taas uudestaan. Ja kun sen ehkä taas löytää, on valtavan vaivan ja tuskan hien takana pitää siitä kiinni.

Ja tästä mä aion kirjoittaa (tällä kertaa). Aion kirjoittaa sen ohuen langan etsinnästä. Aion jakaa mun ajatuksia, oivalluksia, ihmetyksiä. Musta on tuntunut jo pidemmän aikaa, että nämä ajatukset on päästettävä ulos. Mun on pakko jakaa näitä johonkin ja jollekin (lähipiirini alkaa muuten seota). Olen niin paljon yksin oman pääni seurana, joten haluan purkaa ja jakaa mieltäni painavia ja toisinaan keventäviä mietteitä. Ja niitähän nimittäin löytyy - paljon.

Apunani minulla on uskollinen polkupyöräni, joka luultavasti taas kohta varastetaan, mutta jonka kanssa kirmailen kanaalien yli ja jahtaan kadonnutta lankaa. Tosin mulla on kyllä vahvasti sellainen olo, että lanka on löytymässä. Mulla on aika hyvä fiilis tästä jahdista. :)